Miksi kehon äärelle kannattaa pysähtyä?
Keho viestii meille jatkuvasti, mutta kuinka usein pysähdymme kuuntelemaan? Pohdintaa kehon viesteistä, pysähtymisestä ja yhteydestä omaan itseen.
KEHO JA MIELI
Pauliina Koivu
9/16/20263 min read
Keho viestii meille jatkuvasti. Se kertoo väsymyksestä, jännityksestä, levottomuudesta, innostuksesta, turvasta ja joskus myös siitä, että jokin ei tunnu hyvältä.
Silti kehon viestit on yllättävän helppo ohittaa.
Arjessa mennään helposti ajatusten ja tekemisen mukana. Hoidetaan työt, velvollisuudet ja muut ihmiset. Suunnitellaan seuraavaa, muistellaan mennyttä ja yritetään pitää kaikki langat käsissä. Keho kulkee mukana – kunnes se tavalla tai toisella pyytää pysähtymään.
Olen itse viime vuosina pohtinut paljon sitä, kuinka vahvasti keho ja mieli lopulta kuuluvat yhteen. Ja mitä enemmän työskentelen ihmisten kehojen äärellä, sitä kiinnostavammaksi tämä yhteys minulle tulee.
Mitä jos kehoa ei yrittäisikään heti korjata?
Meillä on usein tarve päästä epämiellyttävästä tuntemuksesta nopeasti eroon. Jos hartiat ovat jumissa, niitä pitäisi saada auki. Jos väsyttää, pitäisi jaksaa paremmin. Jos mieli käy kierroksilla, pitäisi osata rauhoittua.
Mutta entä jos ensimmäinen kysymys olisikin:
Mitä minulle kuuluu juuri nyt?
Joskus jo pysähtyminen muuttaa jotain. Ei siksi, että ongelma katoaisi saman tien, vaan siksi, että hetkeksi lakkaa taistelemasta omaa oloaan vastaan ja antaa itselleen luvan huomata, mitä kehossa tapahtuu.
Se voi olla hartioiden laskeutuminen. Syvempi hengitys. Huokaus. Itku. Väsymyksen huomaaminen. Tai tunne, jolle ei edes löydy nimeä.
Kaiken ei ehkä tarvitsekaan löytyä sanoista
Pysähtyminen ei aina tunnu hyvältä
Kehon äärelle pysähtyminen ei kuitenkaan aina ole rauhallinen tai miellyttävä kokemus. Ehkä juuri siksi sitä joskus välttelemmekin.
Kun tekeminen hetkeksi lakkaa, pintaan voi nousta myös sellaista, mitä ei haluaisi tuntea. Väsymystä, surua, vihaa, häpeää tai tunnetta hylätyksi tulemisesta. Joskus pysähtyminen voi jopa väsyttää.
Mutta niillekin tunteille on paikkansa.
Niitä ei tarvitse heti työntää pois, selittää tai yrittää muuttaa toisiksi. Suru saa olla surua. Viha saa tuntua vihalta. Väsymys saa kertoa siitä, että nyt väsyttää, vaikka kuinka haluaisi jaksaa.
Kun tunne tulee huomatuksi, kohdatuksi ja hyväksytyksi, se voi myös aikanaan hellittää. Kaikesta ei tarvitse päästä heti eroon. Ehkä tärkeämpää on uskaltaa olla hetki senkin kanssa, mikä tuntuu vaikealta.
Kehon äärellä ei tarvitse suorittaa
Ehkä juuri tätä kehon äärellä oleminen parhaimmillaan on.
Ei pelkästään kehon huoltamista, lihasten käsittelyä tai pyrkimystä parempaan oloon. Se voi olla kehon, tunteiden ja koko ihmisyyden äärellä olemista.
Ajatus on minulle tärkeä myös omassa työssäni. Hoidossa ei aina tarvitse tietää, mitä pitäisi tapahtua tai millainen olo hoidon jälkeen pitäisi olla. Ei tarvitse suorittaa rentoutumista eikä yrittää päästä johonkin tiettyyn tilaan.
Saa vain olla juuri sellaisena kuin siinä hetkessä on.
Kehon äärelle palaaminen voi olla hyvin pientä
Pysähtymisen ei tarvitse tarkoittaa pitkää meditaatiota tai täydellistä hiljaisuutta.
Se voi olla hetki metsässä. Käsi oman rintakehän päällä. Muutama rauhallinen hengitys. Hieronta. Paljaat jalat maata vasten. Tai vain pieni hetki kesken tavallisen päivän, jolloin kysyy itseltään:
Miltä minusta tuntuu juuri nyt?
Ja ehkä vielä tärkeämmin:
Voinko antaa tämän tunteen olla tässä hetken ilman, että minun täytyy tehdä sille mitään?
Ehkä juuri näistä pienistä pysähtymisistä syntyy vähitellen yhteys omaan itseen.
Minulle kehon äärelle pysähtyminen ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi jatkuvasti tarkkailla itseämme tai yrittää voida paremmin. Päinvastoin. Joskus se voi tarkoittaa yksinkertaisesti lupaa olla siinä, missä juuri nyt on.
Ehkä kehoa ei aina tarvitse saada johonkin toiseen tilaan.
Ehkä joskus riittää, että kuuntelee.
