Miksi kehon äärelle kannattaa pysähtyä?
Keho viestii meille jatkuvasti, mutta kuinka usein pysähdymme kuuntelemaan? Pohdintaa kehon viesteistä, pysähtymisestä ja yhteydestä omaan itseen. LUE LISÄÄ...
KEHO JA MIELI
Pauliina Koivu
9/16/20263 min read
Keho viestii meille jatkuvasti. Se kertoo väsymyksestä, jännityksestä, levottomuudesta, innostuksesta, turvasta ja joskus myös siitä, että jokin ei tunnu hyvältä.
Silti kehon viestit on yllättävän helppo ohittaa.
Arjessa mennään helposti ajatusten ja tekemisen mukana. Hoidetaan työt, velvollisuudet ja kaikki se, mitä päivät tuovat tullessaan. Suunnitellaan seuraavaa, muistellaan mennyttä ja yritetään pitää kaikki langat käsissä. Keho kulkee mukana – kunnes se tavalla tai toisella pyytää pysähtymään.
Olen itse viime vuosina pohtinut paljon sitä, kuinka vahvasti keho ja mieli lopulta kuuluvat yhteen. Ja mitä enemmän työskentelen ihmisten kehojen äärellä, sitä kiinnostavammaksi tämä yhteys minulle tulee.
Mitä jos kehoa ei yrittäisikään heti korjata?
Meillä on usein luontainen tarve helpottaa epämiellyttävää oloa. Kun kehossa tuntuu kireyttä, kipua tai jännitystä, etsimme keinoja saada siihen helpotusta. Kun olemme väsyneitä, toivomme lisää energiaa. Kun mieli käy kierroksilla, kaipaamme rauhoittumista.
Aina ensimmäisen askeleen ei kuitenkaan tarvitse olla tuntemuksen muuttaminen tai siitä eroon pääseminen. Joskus voi olla hyvä pysähtyä hetkeksi sen äärelle ja kuulostella, mitä kehossa juuri nyt tapahtuu.
Mitä jos kehoa ei aina tarvitsisikaan heti korjata, vaan ensin kuunnella, mitä se yrittää kertoa?
Entä jos ensimmäinen kysymys olisikin:
Mitä minulle kuuluu juuri nyt?
Joskus jo pysähtyminen voi muuttaa jotain. Ongelman ei tarvitse kadota saman tien, sillä merkityksellistä voi olla jo se, että lakkaa hetkeksi taistelemasta omaa oloaan vastaan ja antaa itselleen luvan huomata, mitä kehossa tapahtuu.
Pysähtyminen voi näkyä hartioiden laskeutumisena, hengityksen syvenemisenä tai huokauksena. Se voi tuoda esiin itkun, väsymyksen tai tunteen, jolle ei edes löydy nimeä.
Kaiken ei ehkä tarvitsekaan löytyä sanoista.
Pysähtyminen ei aina tunnu hyvältä
Kehon äärelle pysähtyminen ei kuitenkaan aina ole rauhallinen tai miellyttävä kokemus. Ehkä juuri siksi sitä joskus välttelemmekin.
Kun tekeminen hetkeksi lakkaa, pintaan voi nousta myös sellaista, mitä ei haluaisi tuntea. Väsymystä, surua, vihaa, häpeää tai tunnetta hylätyksi tulemisesta. Joskus pysähtyminen voi jopa väsyttää.
Mutta niillekin tunteille on paikkansa.
Niitä ei tarvitse heti työntää pois, selittää tai yrittää muuttaa toisiksi. Suru saa olla surua. Viha saa tuntua vihalta. Väsymys saa kertoa siitä, että nyt väsyttää, vaikka kuinka haluaisi jaksaa.
Kun tunne tulee huomatuksi ja kohdatuksi, se voi myös aikanaan hellittää. Sitä ei tarvitse edes hyväksyä tai ymmärtää. Joskus riittää, että huomaa sen olevan siinä ja antaa sen olla hetken sellaisena kuin se on. Kaikesta ei tarvitse päästä heti eroon eikä kaikkea tarvitse ratkaista. Tärkeämpää on uskaltaa olla hetki sen kanssa, mikä tuntuu vaikealta.
Kehon äärellä ei tarvitse suorittaa
Ehkä juuri tästä pysähtymisessä parhaimmillaan on kyse.
Kehon äärelle pysähtyminen voi olla paljon muutakin kuin kehon huoltamista, lihasten käsittelyä tai pyrkimystä parempaan oloon. Se voi olla kehon, tunteiden ja koko ihmisyyden äärellä olemista.
Tämä ajatus kulkee mukana myös omassa työssäni. Hoitoon voi tulla ilman odotuksia siitä, mitä siellä pitäisi tuntea tai millaiseen oloon pitäisi päästä. Rentoutumistakaan ei tarvitse suorittaa. Jokainen hetki ja jokainen keho saa olla erilainen.
Hoidossa saa vain olla juuri sellaisena kuin siinä hetkessä on.
Kehon äärelle palaaminen voi olla hyvin pientä
Pysähtymisen ei tarvitse tarkoittaa pitkää meditaatiota tai täydellistä hiljaisuutta.
Se voi olla hetki metsässä. Käsi oman rintakehän päällä. Muutama rauhallinen hengitys. Hieronta. Paljaat jalat maata vasten. Tai vain pieni hetki kesken tavallisen päivän, jolloin kysyy itseltään:
Miltä minusta tuntuu juuri nyt?
Ja ehkä vielä tärkeämmin:
Voinko antaa tämän tunteen olla tässä hetken ilman, että minun täytyy tehdä sille mitään?
Ehkä juuri näistä pienistä pysähtymisistä syntyy vähitellen yhteys omaan itseen.
Minulle kehon äärelle pysähtyminen ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi jatkuvasti tarkkailla itseämme tai yrittää voida paremmin. Päinvastoin, joskus se voi tarkoittaa yksinkertaisesti lupaa olla siinä missä juuri nyt on.
Ehkä kehoa ei aina tarvitse saada johonkin toiseen tilaan.
Ehkä joskus riittää, että kuuntelee.
