Kun mieli haluaisi mennä eteenpäin, mutta keho ei enää jaksa
Kirjoitus uupumisesta, pysähtymisesta ja siitä, miltä tuntuu huomata kuukausia myöhemmin, että elämässä on taas enemmän, tilaa, energiaa ja liikettä. LUE LISÄÄ...
Pauliina Koivu
10/2/20264 min read
28. joulukuuta 2025 kirjoitin tekstin, jota en silloin julkaissut.
Olin palaamassa yrittäjäksi tauon jälkeen ja rakentamassa yritystoimintaani uudelleen. Edessä oli jotain, mitä olin itse halunnut ja odottanut ja minun olisi kai pitänyt olla innostunut. Sen sijaan olin aivan loppu.
Löysin tekstin nyt uudelleen, lähes yhdeksän kuukautta myöhemmin. Luin sitä ja muistin kyllä tuon Pauliinan. Sen, jolle jo yksi asia päivässä tuntui liian paljolta.
Kirjoitin silloin näin:
“Mieli haluaisi luoda, tehdä ja toteuttaa, mutta keho ei vaan pysty. Väsymys sakkauttaa ajatuksia, heikentää muistia ja kapasiteettia tehdä yhtään mitään. Ja nyt just pitäisi silti jaksaa. Mutta kun ei pysty eikä kykene.
Aika tikittää koko ajan, enkä saa mitään aikaiseksi. Ja se kauhistuttaa.
Entä jos kukaan ei halua olla mun asiakkaana? Entä jos mä en saa laskuja maksettua? Entä jos mä en jaksa luoda uutta? Entä jos mä en jaksa somettaa? Entä jos nettisivut eivät onnistu? Entä jos maksupäätteet eivät toimi? Entä sitä, entä tätä?
Kysymyksiä on niin paljon. Ja vastauksia hyvin vähän.
Kaikki ovat tottuneet siihen, että Pauliina selviää mistä vaan. Mutta nyt Pauliina ei selviä. Ei jaksa selvitä. Pauliina ei pärjää. Ei jaksa pärjätä. Pauliina vaan on. Ainakin vielä. On ja hengittää.
Ja sen pitäisi riittää just nyt.”
Yhdeksän kuukautta myöhemmin
Nyt luen noita sanoja aivan toisesta kohdasta.
Palasin yrittäjäksi tauon jälkeen tammikuussa Tampereella. Vaikka yritykselläni on pitkä historia, monella tavalla tuntui siltä kuin olisin rakentanut kaiken uudelleen. Keväällä tuli vielä muutto Helsinkiin ja samalla koko elämäni ja yritystoimintani siirtäminen uuteen kaupunkiin.
Kesäkuun puolivälissä aloitin Helsingissä uudessa hoitotilassani.
En voi sanoa, että olisin yhtäkkiä palautunut. Olin keväälläkin vielä todella väsynyt. Toipuminen ei tapahtunut yhdessä hetkessä eikä sillä, että päätin alkaa voida paremmin.
Se tapahtui vähitellen.
Moni asia meni lopulta eri tavalla kuin olin suunnitellut.
Hermostoon liittyvä verkkokurssi, jota silloin suunnittelin, ei koskaan toteutunut. Sen sijaan olen tehnyt sitä työtä, joka tuntuu tällä hetkellä omalta: hoitotyötä ja valmennusta. Nettisivut ovat valmiit. Hoitotila on valmis. Ennen kaikkea ne ihmiset, joiden löytymistä silloin niin kovasti pelkäsin, ovat löytäneet luokseni.
Minulla on asiakkaita, aivan ihania asiakkaita.
Tänään kirjoitan tätä pohdintaani asiakashoitojen välissä. Huomasin hetki sitten miettiväni aivan tavallisesti, mitä tekisin seuraavaksi. Silloin pysähdyin ajatukseen: minulla on taas energiaa. Ei pelkästään siihen, mikä on pakko tehdä, vaan myös asioihin, joita haluan tehdä.
Vielä yhdeksän kuukautta sitten yksikin asia päivässä tuntui liialta. Nyt huomaan, että tekemisen halu nousee välillä ihan itsestään. Ei siksi, että pitäisi saada jotain aikaan, vaan siksi, että siihen on taas voimia. Yhtä tärkeää on huomata, ettei jokaista vapaata hetkeä tarvitse täyttää. Voin myös olla.
Se hymyilyttää.
Ehkä juuri tällaisissa pienissä, tavallisissa hetkissä muutoksen huomaa parhaiten. Ei siinä, että yhtäkkiä olisi täysin palautunut tai täynnä loputonta energiaa, vaan siinä, että elämässä on taas vähän enemmän tilaa, positiivista uskoa tulevaan ja liikettä.
Minussa on taas virtaa.
Ei ehkä samanlaista kuin joskus ennen. Enkä oikeastaan tiedä, tarvitseeko ollakaan. Jotain minussa on kuitenkin alkanut taas virrata.
Kaiken ei tarvitse toteutua
Kun luen joulukuussa kirjoittamaani tekstiä, huomaan, kuinka paljon pelkäsin kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä.
Pitäisi rakentaa yritystä.
Pitäisi näkyä.
Pitäisi somettaa.
Pitäisi luoda uutta.
Pitäisi saada kaikki toimimaan.
Pitäisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Nyt tiedän, ettei kaikkea tarvinnutkaan tehdä.
Verkkokurssia ei tullut. Maailma ei kaatunut.
Kaikki suunnittelemani ei ole toteutunut vielä, eikä tarvitsekaan. Kaikella on oma aikansa.
Kaikkea ei tarvitse rakentaa yhtä aikaa.
Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, joita tämä aika on minulle opettanut, on se, ettei palautumista voi kiirehtiä samalla tavalla kuin työlistaa. Keho ei välitä siitä, mitä kalenteriin on kirjoitettu tai mitä yrityssuunnitelmassa lukee.
Kun voimavaroja ei ole, niitä ei voi käskeä paikalle.
Ehkä silloin todella riitti, että hengitin
Joulukuussa kysyin itseltäni:
Pitääkö antautua sille, että vain on ja hengittää?
Nyt ajattelen, että ehkä piti.
Ei siksi, että hengittäminen olisi ratkaissut kaiken. Eikä siksi, että elämä olisi sen jälkeen muuttunut helpoksi.
Vaan siksi, ettei minun juuri siinä hetkessä tarvinnutkaan tietää, miten kaikki järjestyy.
Minun piti päästä siihen seuraavaan päivään.
Sitten seuraavaan.
Jossain niiden päivien välissä alkoi tapahtua asioita, joita en silloin pystynyt näkemään.
Yritys muutti Helsinkiin. Hoitotila valmistui. Työ alkoi rakentua omanlaisekseen. Vähitellen myös minä aloin palata.
Tämä ei ole kertomus siitä, kuinka jaksoin ja selvisin kaikesta.
Ehkä tämä on enemmänkin kertomus siitä, ettei kaikkea tarvitse jaksaa juuri silloin, kun elämä sitä vaatii.
Joskus saa olla se ihminen, joka ei pysty.
Joskus saa olla se, joka vain on ja hengittää.
Ehkä juuri silloin se todella riittää.
Ehkä meidän ei aina tarvitse odottaa siihen asti, että keho pysäyttää kokonaan. Voisimme opetella huomaamaan vähän aikaisemmin, milloin on aika hellittää, levätä tai antaa jonkun muun pitää hetken huolta meistä.
Itsestä huolehtimisenkaan ei tarvitse olla uusi suoritus. Se voi olla unta, hiljaisuutta, kävelyä, kosketusta, hoitoon menemistä tai ihan vain lupa olla tekemättä mitään.
Joskus tärkeintä ei olekaan kysyä itseltään, mitä minun pitäisi vielä saada aikaan.
Vaan mitä minä tarvitsen juuri nyt.
